Aktiiviseen liikkumiseen kannustavat kampanjat keskittyvät useimmiten siihen, kuinka tietoa lisäämällä muuttaisimme käytöstämme paremmaksi. Elämäntapamuutos voi kuitenkin jäädä kokeiluksi, jos ympäristömme ei kannusta meitä valitsemaan toisin.

Autoilijoille rakennetussa ympäristössä kävelyn ja pyöräilyn miellyttävyys heikkenee merkittävästi. Kävely on mielenkiintoista, jos matkan varrella on paljon nähtävää ja näkymät vaihtuvat riittävän nopeasti. Autot etenevät vauhdilla ja kyydistä ei ennätetä katselemaan kauniita yksityiskohtia, joten ympäristö muuttuu vähitellen yhä pelkistetymmäksi ja tylsemmäksi. Tällainen kaupunkikuva ei ainoastaan kannusta autoiluun sitä helpottamalla vaan kävely ja pyöräily muuttuvat niin puuduttavan tylsiksi, ettei niitä tahdota tehdä. Tällöin kampanjat, joissa kannustetaan ottamaan itseään niskasta kiinni, eivät todellakaan tuota toivottua lopputulosta. Mielummin pakataan laukut ja lennetään jonnekkin, jossa kävelykokemus on nautinnollinen.

Tässä tekstissä paljastan keskeisiä salaisuuksia siihen, miksi kävely tuntuu nautinnollisemmalta toisessa kuin toisessa paikkaa, arkkitehti Jan Gehlin oppien mukaisesti.

Yksityiskohdat ja oikeat mittasuhteet

Kävelijällä on aikaa katsella näyteikkunoita, arkkitehtuurisia yksityiskohtia ja luontoa. Ympäristö, jossa riittää havainnoitavaa tuntuu kiinnostavalta ja etäisyydet lyhyiltä. 

Kävelijänä voimme aistia kaupunkia lähietäisyydeltä, joten koemme kaiken intensiivisesti. Yksityiskohtien lisäksi katujen ja rakennusten mittasuhteet ovat merkittävässä osassa. Rakennukset eivät saa olla liian korkeita. Jan Gehl pitää tärkeänä mittarina sitä, että ylemmistäkin kerroksista voidaan havainnoida kadun tapahtumia. Tällaisessa kaupungissa näkymä avautuu edessämme lämpinä ja kutsuvana. 

Autovoittoinen kaupunki puolestaan rakentuu hajanaiseksi ja arkkitehtuurissa voidaan säästää yksityiskohdista. Autotielle avautuvia ikkunoita ei kaivata eikä autoletkoja kiinnosta katsella, joten rakennukset voivat kohota valtaviin korkeuksiin. Kaupunkitila muuttuu hetkessä persoonattomaksi ja kylmäksi, joka ei kutsu luokseen. Kävelijänä etäisyydet tuntuvat pitkiltä, koska ympäristö huutaa kaikin keinoin ohittamaan sen mahdollisimman nopeasti.

Julkisivuilla on merkittävä rooli viihtyvyyteen

Pitkät suljetut seinät, kuten parkkihallin tai ostoskeskuksen julkisivu, joissa on harvassa ovia ja steriilit lasiset seinät saavat tutkitusti ihmiset kävelemään nopeammin.  Ne ovat kuin käsky siirtyä eteenpäin tai lähteä kotiin. Suurissa ostoskeskuksissa valinta ei taatusti ole sattumaa. On fiksua houkutella ihmiset siirtymään nopeasti eteenpäin epämiellyttävältä parkkialueelta sisätiloihin, jossa avautuu luokseen kutsuva näkymä. 

Pienten putiikkien täyttämä katu, jossa on tiheässä ovia ja yksilöllisiä edustoja, joissa voi viettää aikaa terassilla tai ihastella esillä olevia tuotteita ovat kuin käden ojennus kohtaamisiin. Tällaisilla kaduilla ihmisten on todettu hidastavan kulkuaan, katselevan enemmän ympärilleen ja poikkeavan kauppoihin useammin. Kööpenhaminassa vuonna 2003 tehdyssä tutkimuksessa avoimien ja yksilöllisten julkisivujen edustalla kävelevien ja pysähtyvien ihmisten määrä oli seisemänkertainen verrattuna suljettuun julkisivuun. 

Lopuksi

Kaupunkiympäristöään kannattaa tarkastella näiden lasien läpi. Onko kävelijöille ihasteltavaa ja vaihtuvatko näkymät riittävän tiheästi vai onko katunäkymän vallannut leveät autotiet ja suljetut, suurien mainosjulisteiden täyttämät seinät? Mieleen kannattaa palauttaa myös muisto paikasta, jossa kävely tuntui miellyttävältä. Millainen ympäristö siellä paikassa oli?

Valtakunnallisesti kävelyä ja pyöräilyä pyritään edistämään motivoimalla rahalla, tiedolla ja infrastruktuurin kehittämisellä. Suuristakin tavoitteista kuitenkin puuttuu esteettisen ja miellyttävän kaupunkikuvan merkitys, vaikka sen on todistettu olevan suurimpia syitä lähteä kävelemään.